Ja partio siirtyy Sihanoukvilleen

Saavuttiin eilen Sihanoukvilleen Kambodzan etelärannikolle bussilla, jonka katto päätti pissata päälleni matkan puolivälissä läpi ilmastointiaukkojen ja kaiuttimen ritilöiden. Jänniä ovat Kambodzan nelipyöräiset. Mikko pakeni takapenkille ja minä jäin pitämään sadetta käytäväpaikalle.

Sadepilvi ylläni.

Ja vesilammikko allani.

Teeveestä pakkosyötettiin jälleen karaokea.

Mikko pakeni takapenkille.

Olisipa tiennyt, että tämä oli vasta alkusoittoa Sihanoukvillen tunnelmiin, sillä täällä ei ole vielä aurinkoa näkynyt. Vettä on tullut kuin aisaa koko päivä. Täällä se monsuuni näköjään olikin. Koska Sihanoukvillen biitseillä ei oikein muuta voi tehdä kuin - no, viettää biitsielämää - on tänään lähinnä luettu kirjaa neljän seinän sisällä. Veikkaan, että tämä on jotain sympatiasadetta. Olen kuullut, että Suomessakaan ei tällä hetkellä ole kovin hääviä. Täällä sentään +30C. Otin tänään myös pedikyyrin ja manikyyrin, koska en jaksanut väittää vastaan, kun täti koppasi jalkani syliinsä rantabaarissa ja alkoi nyppiä siitä säärikarvoja jonkun ompelulangan avulla. Mikäs siinä.

Eilen illalla oli vielä kohtalaisen sateetonta.

Ruuhka.

 Huomenna ollaan menossa Koh Rongin paratiisisaarelle viettämään sähkötöntä, valotonta ja netitöntä elämää viidakon keskelle. Tai ehkä ollaan. Katsotaan ensin, miltä näyttää sää huomenaamulla. Saari sijaitsee 25km Sihanoukvillesta etelään ja paattimatka on kuulemma aika mieleenpainuva, mikäli vähääkään tuulee. Tuuli ja sade yhdessä tarkoittaa, että perille (ehkä, toivottavasti) päästään, mutta litimärkänä.

Mikäli päätämme lähteä, on raporttia luvassa seuraavan kerran vasta sunnuntaina. Mikäli emme lähde, siirtyy partio pikapikaa Laosiin. Vaikka ihmiset ovat ystävällisiä ja maa on koskettava ja kaunis, ovat Kambodzan tietyt puolet alkaneet rasittaa ryvettynyttä reissaajaa sen verran pahasti, että tätä lajia riittää tältä erää. Kestän jopa jatkuvaa tuijotusta ja sydäntäsärkevää kerjäämistä köyhimmistä köyhimmässä Intiassa, mutta tämä tivaaminen ylittää jopa intialaisen mittapuun. Syömässä, rannalla tai kadulla ei oikeasti saa hetken rauhaa. Näin raagasti yleistäen tuntuu siltä, että turisti nähdään mittaamattomana rahavirtana, jonka ainoa tarkoitus olla täällä maassa on päästä dollareistaan eroon. Jos tuktuk-kyyti ei kelpaa, niin ehkä marihuana kelpaisi? "Hash? Weed? Cocaine? Tell me what you need, I have everything." Ja se prostituutio. En enää tiedä, millä silmällä katsoisi näitä länsimaisia äijiä kambodzalaisten naisten kanssa. Ehkä ne onkin niiden tyttöystäviä ja olen erehtynyt pahemman kerran. Ehkä 20% tapauksista onkin näin. Mutta ne loput 80%. Alkaa inhottaa. Ehkä joskus pitää tulla takaisin katsomaan, mihin suuntaan kehitys on kehittynyt.

Nyt kuitenkin ensin sinne Koh Rongille pois ylellisyyden ja tivaamisen keskeltä, jos merituuli ja sadepilvet suovat! :)

Chillausta Phnom Penhissä? Kyllä! Todistetusti mahdollista!

Tänään oli ehkä tähän mennessä reissun rennoin päivä. Phnom Penhissä! Uskomatonta.

Herättiin, vaihdettiin vielä kerran guesthousea (koska Local 2:ssa ei ollut enää tilaa ma-ti -yöksi), käytiin aamupalalla ja sitten - tadaa! Siirryttiin tuktukilla hienostohotellin uima-allasalueelle, johon tavalliset kuolevaiset pääsevät polskimaan pulittamalla ehkäpä tuplasti uimastadikan pääsymaksun. Mutta ah, juuri tätä kaipasimme tänään! Toimi mukavana lähtölaskentana ja lämmittelynä totaalinollaukseen etelän biitseillä. Keho ja mieli lepäsivät. Uin reilut 500 metriä, Mikko vähän vähemmän, ja lilluttiin nestemäisessä saunassa eli hullun kuumaksi lämmitetyssä porealtaassa. Chicken satayt ja watermelon shaket kannettiin naaman eteen, joten matkaajan ei tarvinnut juuri eväänsä liikauttaa. Halleluja.

Himawari Resortin allas. Like.

Typistetty minä.

Chicken satayt ja meikän watermelon shake.

Ihan poreissa.

Huomenna sitten Sihanoukvilleen. So long!

Kambodzan synkeää lähihistoriaa: Killings Fields ja vankila S-21

Hilpeät postaukset jatkuvat, mutta tämä olkoon viimeinen laatuaan täältä Kambodzasta, sillä huomenna siirrytään biitsilöhöilyn pariin. Ja siellä tuskin tulee kohdattua mitään kovin synkeää tahi järkyttävää. Toivon.

Kambodzassa kulkiessaan havaitsee jossain vaiheessa, että katukuvasta puuttuvat lähes kokonaan vanhat ihmiset. Suurin osa on nuoria, 0-35 -vuotiaita. Kambodzan väestöpyramidi onkin varsin vääristynyt. Tämä johtuu hirveyksistä, joita tapahtui vuosina 1975-79, kun Pol Pot ja punakhmeerit (Khmer Rouge) surmasivat arviolta kolme miljoonaa kambodzalaista. Kolme miljoonaa. Kolme viidestä suomalaisesta. Tavoitteena oli tehdä Kambodzasta kommunistinen agraariyhteiskunta, jossa ulkopuoliset vaikutteet minimoidaan ja kambodzalainen kulttuuriperintö - monumentit, uskonto, perinteet, tavat, musiikki, kaikki - tuhotaan. Punakhmeerien vallan aikana henkensä menetti jokainen, jonka katsottiin olevan uhka hallinnolle. Tappolistalla olivat poliitikot, munkit, opettajat, tutkijat, lakimiehet, ulkomaalaiset, itse asiassa kaikki korkeasti koulutetut... tai ne, joilla oli liian pehmeät kädet, silmälasit, liian pyöreät kasvot... oikeastaan mikä tahansa sisäinen tai ulkoinen ominaisuus oli syy vangita, kiduttaa ja lopulta tappaa. Myös lapsia tapettiin, koska Pol Pot tahtoi kitkeä vastarinnan juurineen. En ala tähän enempää referoida tätä karmeaa historiaa, siihen voi tutustua vaikkapa Wikipediassa. Mutta todettakoon, että on uskomatonta, mitä nämä ihmiset ovat joutuneet käymään läpi ihan viime vuosikymmeninä ja miten ovat siitä selvinneet.

Tänä päivänä näistä hirveyksistä on Phnom Penhissä muistuttamassa kaksi nähtävyyttä: Tuol Sleng eli S-21, punakhmeerien vankilaksi ja kidutus- ja kuulustelupaikaksi muuttama high school, sekä Choeung Ekin Killing Fields, jonne vangittuja vietiin tapettavaksi jopa 300 päivässä ja jonka joukkohaudoista nousee edelleen luita pintaan sadekaudella. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat, joten tässäpä näitä. Ensin Killing Fields:

Muistomerkki kansanmurhan uhreille on täynnä paikalta löytyneitä pääkalloja ja muita luita.

Tappovälineitä.

Köysiä, joihin uhrit sidottiin, sekä uhrien vaatteita.

Ihmiset kuljetettiin paikalle rekoilla.

Osa heitettiin tyrmään odottamaan teloitusta.

Tapettujen päälle kaadettiin kemikaaleja kuten DDT:tä, jolla peitettiin ruumiiden haju.

Kaivauksia joukkohaudalla.

Joukkohauta.

Vaikea kuvitella, että näin rauhallisessa maisemassa on teloitettu kymmeniätuhansia ihmisiä.

Uhrien vaatteita. Huomaa lastenvaatteet.

"Killing tree", jota vasten vauvat ja lapset hakattiin kuoliaiksi. Puunrungossa oli löytöhetkellä verta ja aivomassaa.

Naisten ja lasten joukkohauta.

Joukkohaudat olivat aikanaan 5-10m syviä, nyt vain matalia syvänteitä.

Maasta nousee edelleen pintaan uhrien vaatteita.

"Magic tree". Tässä riippui kovaäänistä musiikkia soittava kaiutin. Musiikin tarkoitus oli peittää uhrien huudot pimeydessä.

Paikalta löytyneitä luunkappaleita.

Jälleen vaatteita.

Uhrien kalloja muistomerkin sisällä.

Kuvia Tuol Slengin vankilasta S-21:

Entinen high school, sittemmin vankila, nyt museo.

Käyttäydy näin, niin saatat säilyä hengissä.

Synkeää luettavaa.

Kidutussänky.

Kuva seinällä.

 

Vanki sidottiin ylläoleviin voimistelutankoihin pää alaspäin ja hakattiin tajuttomaksi, jonka jälkeen pää upotettiin lannoitetta täynnä olevaan ruukkuun, jotta vanki virkoaisi jälleen ja kuulustelua voitaisiin jatkaa.

Vangittujen "rikollisten" kuvia. Joukossa myös lapsia, sillä Pol Potin suunnitelmaan kuului tappaa myös vastarinnan juuret.

Myös ulkomaalaiset saivat kuolemantuomion. Australialainen vangittu.

Joukkotyrmä.

Kidutusmenetelmät olivat toinen toistaan kekseliäämpiä.

 

C-talo, jossa oli vankityrmiä.

Piikkilanka esti itsemurhat. Alas ei voinut hypätä.

Kahden neliömetrin kokoisia sellejä.

Joukkotyrmä. Jokaisella vangilla oli oma numeron ilmoittama paikka.

Kuvat punakhmeerien johtajista ovat saaneet ihmisten vihat päälleen.

Täältä ei karattu.

Seitsemän selviytyi hengissä.

Kyllä näissä paikoissa käyminen mielen mustaksi ja hiljaiseksi veti. Pitää vaan toivoa, että nämä ovat ikuisena muistutuksena ja opetuksena tuleville sukupolville, jottei vastaavaa enää koskaan tapahtuisi.

Kuvottava, ystävällinen, hämmentävä, kaoottinen Phnom Penh

Terveisiä Phnom Penhistä. Täällä ollaan nyt kolmatta päivää eikä tässä oikein vieläkään tiedä, mitä tästä paikasta oikein olisi mieltä. Mesta on todellinen Kaakkois-Aasian villi länsi.

Muutamia faktoja:

- Ihmiset ovat pääsääntöisesti ystävällisiä, mutta kaupustelu ja muu tivaaminen menee jo sietokyvyn yli. Ei sellaista ruokahetkeä, ettei joku tulisi joko kerjäämään tai kaupustelemaan kirjoja, aurinkolaseja, rannekoruja tai huiveja. Epätoivoinen kaupustelu kertoo tietenkin köyhyydestä, joka täällä näkyy joka paikassa. Elintaso on alhainen, eikä ihme, sen verran kovia on tämä maa joutunut kokemaan viime vuosikymmeninä.

- Liikenne on lähes yhtä kaoottista kuin Intiassa - sieltä mennään, mistä mahdutaan, olkoon se sitten vastaantulijoiden kaista.

- Liikennevaloja ei juuri ole, vaikka tällä autojen, tuktukien ja kaksipyöräisten määrällä niitä todella tarvittaisiin. Kadunylitys kestää kahdesta viiteentoista minuuttia, josta suurin osa kuluu sopivan tilaisuuden odotteluun. Autoja ja tuktukeja on luultavasti yksi per kolme ihmistä.

Tässä vielä suht säädyllisen näköistä meininkiä.

- Ilmassa leijuvan pakokaasun, hiekan ja pölyn määrä on paikoitellen jotain aivan käsittämätöntä. Monet kerrat tuktukin kyydissä istuessaan tulee hengittäneeksi pelkkää edeltävän auton pakokaasua. Aivosolut tuhoutuu, keuhkot nokeutuu. Yskittää.

Tuktukilla matkustaessa kannattaa näyttää esim. näin hyvältä.

- Kannabista ja muita huumeita tullaan kaupittelemaan kadulla avoimesti.

- Kaupittelu ei ulotu vain huumeisiin. Iltaisin baarien pöydissä istuvat tyttöporukat tuskin ovat kaikki viettämässä tyttöjen iltaa.

Seksiturismi onkin ehkä pahin kuvotuksen aihe tässä paikassa. Phnom Penh on todellinen länsimaisen seksinostajan tai pedofiilin temmellyskenttä. Kaikkea löytyy - ja halvalla.

Prostituutio pomppasi silmillemme jo ensimmäisenä iltana. Etsiessämme epätoivon vallassa ruokapaikkaa näin ainakin viisi pariskuntaa, jotka eivät varmasti istuneet samassa baaripöydässä molemminpuolisesta rakkaudesta. Vanhoja, harmaantuneita länkkärisetiä ja nuoria tummatukkaisia tyttöjä, osa varmasti alaikäisiä. Tai ei aina edes vanhoja setiä. Yhdessä pöydässä istui ihan kohtalaisen nuori länsimainen mies, varmaan kolmekymppinen, jolla varmasti kävisi flaksi kotimaassaankin. Mutta ei, sen sijaan hän oli päättänyt hyväksikäyttää köyhän maan köyhiä tyttöjä, joista monella ei ole elämässä muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä myymään itseään. Kuvottavaa. Vielä kuvottavampaa on, että kaikki tämä tapahtuu silkassa päivänvalossa - tai loisteputkien valossa, miten vaan. Kun ruokapaikkaa ei heti löytynyt, menimme minimarkettiin tankkaamaan vähän mehua ja pähkinöitä. Ja mitä käykään – vanhahko, pitkätukkainen ja harmaantunut setä astuu sisään nuoren ja laihan paikallisen tytön kanssa, jolla on minihame ja piikkikorot. Tyttö istuu odottamaan, setä vaeltaa pitkin kauppaa ostoskoriaan täytellen. Kävelee kassalle, maksaa ostokset, ilmeisesti vaihtaa isompaa seteliä pienemmäksi kassalla, viittaa sitten tytön luokseen ja työntää tämän käteen tukun seteleitä siinä kaikkien nähden. Tyttö laskee rahat ja lähtee. Setä näyttää siltä, että harrastaa tätä päivittäin ja on tainnut nahkalompakon väriseksi käristyneestä nahastaan päätellen viipyä täällä jo pidemmän aikaa.

Minimarket-episodin nähtyämme oli pakko päästä jonnekin kauemmas kyseiseltä alueelta, joten päädyimme ottamaan tuktukin Lonely Planetin suosittelemaan Le Lotus Blanciin, ravintolakouluun, joka tarjoaa vähäosaisille nuorille mahdollisuuden kouluttautua ravintola-alalle sen sijaan, että päätyisivät katukauppiaiksi, rikollisiksi tai prostituoiduiksi. Jotenkin vaikea sanoin kuvailla tuntemuksia. Meille matka pimeiltä kujilta takaisin elämän valoisammille poluille ei vaatinut kuin yhden kolmen dollarin tuktuk-matkan. Näillä nuorilla ei sen sijaan aina ole mahdollisuutta valita. Olisiko sekin vanhalta sedältä dollaritukun saanut prostituoitu mieluummin ravintolatarjoilija? Ravintolakoulun ruoka oli taivaallista ja tarjoilijatyttö, harjoittelija vielä, oli niin superystävällinen ja kohtelias, että alkoi taas ahdistaa, miten onnistuu olemaan yhtä kohtelias asiakas. Ja samalla alkoi ahdistaa kaikki maailman epätasa-arvo, menetetyt mahdollisuudet, köyhyys ja näistä kaikista hyötyvät länsimaiset opportunistit ja seksituristit. Ensimmäinen ilta Phnom Penhissä kirvoitti siis esiin kunnon maailmantuskat.

Kuvotus lisääntyi vielä entisestään päästyämme takaisin guesthouseen (Happiness Guesthouse, välttäkää...), joka lähemmän tarkastelun jälkeen osoittautui vähintäänkin hämäräksi: huone oli siivoton, seinällä vipelsi torakka, sängystä löytyi pari tummaa hiusta ja petauspatjassa oli vanhoja veritahroja, joiden alkuperää emme todellakaan halunneet tietää... Kaiken huipuksi Mikko oli nähnyt ennen syömään lähtöämme, kuinka huoneisiin johtavia portaita oli laskeutunut keski-ikäinen länkkärimies ja nuori paikallinen tyttö. Päätimme nukkua yön yli ja etsiä uuden mestan heti seuraavana aamuna.

Kotikatu ja uusi guesthouse, The Local 2.

Paikalliset tuktukit on mukavia sohvia.

Kotikatua.

Uusi mesta (The Local 2, kuva yllä) osoittautui mukavaksi, joten päätimme antaa kaupungille vielä mahdollisuuden ja viipyä täällä kokonaista neljä yötä alkuperäisen kolmen sijaan.

Onhan täällä hauskoja ja hienojakin juttuja, joista pari kuvaa alla.

Komia tönö ja tuktuuuk.

Lonely Planet ohjasi minut tänne.

Varo! Pilvi tulee!

Majesteettinen puisto ja joku temppeli.

Joka ilta rantakadulla on ulkoilma-aerobicit käynnissä.

Mikko funtsii, kehtaisiko liittyä seuraan.

Nyt on kolme päivää mennyt ja todettakoon, että vaikka karmea ensivaikutelma on jo muuttunut positiivisemmaksi, ei tämä paikka ole sellainen, mihin tekisi mieli esimerkiksi muuttaa tai edes jäädä pidemmäksi aikaa. Enemmänkin tämä on otollinen syöttökohde etelän biitseille. Tarvitaan vain pari-kolme päivää pakokaasun hengittelyä ja kehon joka solu huutaa armoa. Pois täältä! Pois saasteista! Tunnen viidakon kutsun! Ja täten olemmekin päättäneet tiistaina siirtyä Sihanoukvillen biitseille ja siitä edelleen Koh Rongille, paratiisisaarelle, jossa ei ole kauppoja, autoteitä, raha-automaatteja eikä edes sähköä. Rottia, kärmeksiä, hiekkakärpäsiä, hämyhäkkejä ja muita otuksia toki sitäkin enemmän, mutta... viidakko kutsuu.

Ennen biitsejä lupaan kuitenkin raportoida seuraavassa postauksessa vielä punakhmeerien kansanmurhista. Kyllä on hilpeitä aiheita, valitan! Tätä tämä Kambodzan lähihistoria ja nykypäivä on. Kontrastien maa. Ei totisesti jätä kylmäksi.