torstai 26. heinäkuuta 2012

Raskas ja myrskyisä matka mukavaan makuuasentoon

Kuuleeko Suomi, täällä Koh Chang. Eilinen ja tämä päivä ovat kuluneet mukavassa makuuasennossa lökötellen (ks. kuva). Tähän pääseminen vaati kuitenkin jälleen ankaraa pakaralihasten harjoittamista (12h), maailmanlopun hikoilemista sekä aina vain painavamman (arvio: 17kg) rinkan ja repun raahamista. Sekä myös hieman kambodzalaisten karaokehittien kuuntelemista, läpimäräksi kastumista ja myrskyssä pelkäämistä.

Retki starttasi Phnom Penhistä, josta bussi korähti liikkeelle kasin aikaan tiistaiaamuna. Kuten kaikissa busseissa täällä päin, myös tässä matkustajien viihtyminen oli otettu huomioon ja tv-ruudussa pyörivät jälleen kerran ihanan kamalat kambodzalaiset karaokehitit videoiden kera. Näkemäni samplen perusteella väitän, että jokaikinen kambodzalainen karaokebiisi kertoo onnettomasta rakkaudesta. Videoissa kuvataan vuoronperään mustasukkaisuudessa rypevää kolmatta pyörää ja onnellista pariskuntaa. Naiset ovat aina kauniita ja miehet (varsinkin nuo kolmannet pyörät) setämäisesti pukeutuneita ja rumia. Ei ihme ettei flaksi käy.

Kaikkien karaokevideoiden tarina: mustasukkaisuudessa rypevä toinen mies...

...ja onnellinen pariskunta. Muista laulaa mukana.
 
Matka sujui siis varsin leppoisasti lounastaukoon asti. Tauon jälkeen bussi alkoi pysähdellä. Aluksi en kiinnittänyt tähän minkäänlaista huomiota, koska täällä nyt bussit pysähtelevät milloin mistäkin syystä - kuski vie serkun kummin kaimalle jonkin paketin, ottaa tienvarresta kyytiin uuden matkustajan (täällä ei ole bussipysäkkejä), tiputtaa matkustajan tienvarteen keskelle hökkelikylää - syitä riittää. Siinä vaiheessa, kun näin henkilökunnan säntäävän pitkin ojia sangot kädessä ja kantavan vettä jonnekin bussin takaosaan, käsitin, että moottori lienee ylikuumentunut. Minähän en autojen sielunelämää tunne ensinkään, mutta niin kuitenkin kävi, että noin parin tunnin ajan pysähdeltiin 10 minuutin välein jäähdyttämään hurjistunutta moottoria ojavedellä. Lopulta löytyi isompi lampi, josta saatiin ilmeisesti sen verran jäähdytysnestettä matkaan, että saatettiin ajaa viimeinen tunti yhtäjaksoisesti rajalle asti. Oh Cambodia.


???


Kas, moottorilla on kuume.

Ja vielä olisi tietä edessä parisataa kilometriä.


Rajan jälkeen ahtauduttiin kamoinemme thaimaalaiseen minibussiin. Istuttiin vartti, eikä lähdettykään mihinkään, vaan saatiin käsky vaihtaa toiseen. "Change". Selvä. Ei syytä. Ajettiin 10 minuuttia, pysähdyttiin huoltoasemalle, käskettiin vaihtaa kolmanteen. Syy jälleen tuntematon. Ajettiin tunti Tratin kaupunkiin, pysähdyttiin turisti-infon kohdalle ja jälleen: "Change". Ja kamat jälleen ulos, hhnnnnggghh, ja vaihto neljänteen kulkuneuvoon, tällä kertaa pick-up truckiin, jolla viimein pääsimme Ko Changin lautalle asti. Tässä kulkuvälineiden vaihtelun lomassa ja rinkkaansa nostellessa sitä tosissaan mietti, onko Thaimaassa kenties autokuskeista ylitarjontaa, kun yksi ei voi ajaa koko matkaa rajalta lautalle (n. 70km). Sen sijaan turistit käsketään vaihtamaan autosta toiseen, jotta tehtäisiin matkasta mahdollisimman raskas ja vaikea ja saataisiin hommaa ainakin neljälle kuskille. Vai onko tässä jotain hämäräpeliä mukana. Mene ja tiedä.

Ko Changin lautalla huokaisimme hetkellisesti helpotuksesta, mutta vain hetkellisesti, sillä mereltä lähestyi aivan yhtäkkiä itse KUOLEMA, infernaalisin ukkosmyrsky, jonka olen eläissäni kokenut. Ensin tuli tuuli, joka nosti aallokon, keinutti lauttaa ja riuhtoi kaiken irtonaisen mukaansa, kuten kasan pelastusliivejä. Sitten tuli sade, joka piiskasi kaikki matkustajat ja matkatavarat läpimäriksi. Jo tässä vaiheessa oli aivan tarpeeksi pelottavaa, kyyristellä siinä kolisevassa ja huojuvassa rautakasassa keskellä aallokkoa. Mutta sitten tuli vielä palaneen kaasun haju ja meikäläisellä hypähti sydän kurkkuun, kun mietin, mikä täällä räjähtää kohta, räjähtääkö kenties koko paatti ja me sen mukana. No, ei räjähtänyt eikä upottu muutenkaan, vaikka vanha rautakasa kolisi, lonksahteli ja kieppui parhaansa mukaan. Kieppui onneksi lopulta satamaan ja me kiepuimme taksiin, joka ajoi meidät myrskyltä turvaan saaren eteläosaan Lonely Beachille. Yhtenä kappaleena. Huh.


Tässä vaiheessa oli vielä chilliä ja rauhallista.

Sitten kuolema alkoi lähestyä.

Kuolema iski.

Tässä vaiheessa pahin sade on jo lakannut ja kansa on uskaltautunut nousemaan vähäisistä sateensuojistaan tähyilemään, miten paljon on matkaa vielä jäljellä. Huomaa paras ostokseni aikoihin: Deuterin sadesuoja repulle. Kiitos suojan, läppärikin pelastui.

Ollaan märkiä. Onko kivaa? No ei.

Mutta katso. Tässä palkinto pelosta ja kärsimyksestä.


Lopussa kuitenkin kiitos seisoo. Myrsky meni ohi ja heräsimme seuraavana aamuna mukavasta bungalowista. Täällä olemme nyt olleet kaksi päivää tekemättä ei-mitään. Little Eden guesthouse on ihanimpia paikkoja, jossa olen asustellut ja meininki täällä on muutenkin sopivan low-key. Meri myrskyää kuin viimeistä päivää, mikä tekee rantaeloilusta hieman tympeää ja uimisesta vaarallista, mutta tämä ei meitä harmita. Täällä on riippumatto, vähän turisteja, rento tunnelma, apinoita, kurnuttavia sammakoita ja gekkoja, jotka ynähtelevät hassulla äänellään "Gek-kouuu!" tuolla viidakon pimeydessä ja viime yönä jossain bungalowin katonrajassa, melkein sisällä.

Kova ikävä tulee näitä veikeitä otuksia, kun Suomeen laskeutuu kone ensi maanantaina.

Vielä muutama kuva löhöilyn poluilta.


Sukulainen mussuttaa hedelmää.

Hylätty bensa-asema.

Hopefully NOT my first friend.

Myrskyinen meri.

Evästä matkaan.

Kotikylän raitti.

Harry Potter.

Big chill.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti